Johdanto

Vanhoja laidunnuksen tai niittytalouden muovaamia luontotyyppejä, kuten avoimia niittyjä ja ketoja, sekä puustoisempia hakamaita, metsälaitumia ja lehdesniittyjä, kutsutaan nykyisin perinnebiotoopeiksi. Maatalouden muutoksien vuoksi perinnebiotooppien määrä on vähentynyt 1900-luvulla vain murto-osaan entisestä. Hoidon puuttuessa niityt kasvavat umpeen, kun niitto tai laidunnus ei enää pidäkään matalien, valoa vaativien niittylajien kanssa kilpailevia kookkaita, reheväkasvuisia mutta niittoa ja laidunnusta huonosti sietäviä lajeja kurissa.  Muutosta heijastaa myös uhanalaisten lajien suuri määrä: viimeisimmän uhanalaisarvioinnin (v. 2000)

mukaan Suomen 1505 uhanalaisesta lajista 28 % eli 421 on perinnebiotooppien lajeja. Erityisesti hyönteislajisto, kuten perhoset ja pistiäiset ovat vaarassa. Suomen ympäristökeskuksen  laatiman raportin mukaan Varsinais-Suomessa on pitkän karjataloushistorian ansiosta jäljellä perinnebiotooppeja kohtuullisen runsaasti verrattuna muiden maakuntien tilanteeseen. Alueelle tyypillisimpiä ovat pienialaiset keto- ja kallioketolaikut, mutta myös tuoreita niittyjä ja merenrantaniittyjä löytyy vielä paikoitellen.

Kuivanmaan niityt 

Kuivalla maalla esiintyvien niittyjen kasvillisuus on usein mosaiikkimaista kasvupaikan kosteuden, pinnanmuotojen, kalkkivaikutuksen ja ravinteisuuden vaihtelujen mukaan. Niityt luokitellaan lähinnä niiden kosteusolojen mukaan. Niityistä kuivimpia ovat kalliokedot ja  kedot, kosteampia kutsutaan tuoreksi tai kosteiksi niityiksi. Kalliokedoilla luontaisen kuivuuden vuoksi umpeenkasvu on hitaampaa kuin muilla perinnebiotoopeilla, ja niillä tavataankin paljon uhanalaisia kasvilajeja. Niin kallioketoja kuin ketojakin uhkaavat kuitenkin käytön loputtua heinittyminen, rehevöityminen ja umpeenkasvu. Kosteammilla, runsasravinteisilla niityillä umpeenkasvu voi olla hyvinkin nopeaa.  

Merenrantaniityt

Merenrantaniittyjä esiintyy merenrannoilla, joissa maaperä on hienojakoista sekä ranta alava ja suojaisa.Niittykasvillisuus ulottuu yleensä keskivesirajasta ylimpään vesirajaan eli ns. maarantaan, eli niitty on ainakin toisinaan koko alaltaan veden vaikutuksen alla. Rantaniityille on tyypillistä rannan suuntaisesti vyöhykkeittäinen kasvillisuus. Nämä niityt kuuluvat osittain merenrantojen luontaiseen kasvillisuuteen, mutta niiden laidunnuskäyttö ja niitto ovat yleensä laajentaneet niittyalaa ja lisänneet sen monimuotoisuutta. Suurin osa merenrantaniityistä onkin ollut perinteisen maankäytön aikoina laidunnuksen tai niiton piirissä. 

Merenrantaniittyjen ongelmana on usein järviruo’on levittäytyminen laidunnuksen puuttuessa vesirannasta maarantaan. Voimakaskasvuisena lajina se tukahduttaa heikommat niittykasvit. Rehevöityminen ja maankohoaminen edesauttavat järviruokokasvustojen laajenemista. Jatkuva laidunnus tai niitto pitää ruo’on aisoissa.

Laidunnuksessa huomioitavia seikkoja ovat mm. laiduneläinten laji, määrä hehtaaria kohti eli laidunnuspaine ja laidunkauden ajankohta ja pituus. Naudat, käytännössä lähinnä lihakarja, hiehot tai nuorkarja, ovat keskimäärin parhaita laiduneläimiä, mutta myös lampaat ja hevoset sopivat tietyn tyyppisille alueille. Sopiva laidunnuspaine riippuu niityn laadusta, laiduneläimistä ja kasvukauden sääoloista. Toisinaan voi olla tarpeen laiduntaa aluetta lohkoissa ja vuorottain. Perinnebiotooppien hoidossa on myös tärkeää, että laiduneläimet eivät saa lisärehua tai pääse samanaikaisesti ravinteisille peltolaitumille, jotta niityt eivät rehevöidy.